tiistai 25. maaliskuuta 2014

Nutshell.


















Matkani pähkinänkuoressa.

My trip in a nutshell.

My personal friend.










Elämän varrella tulee ja menee ystäviä. Elämäntilanteista johtuen tiet välillä erkanevat ja joskus ne palaavat takaisin yhteen, toisinaan yhteinen taival jää vain lämpimäksi muistoksi sisimpään. Sitten on niitä jotka ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan. Lapsuudenystävät, jotka edelleen ovat yhtä tärkeitä. Ja sitten tapahtuu pieniä ihmeitä.

Olen aina uskonut siihen, että asioilla on tarkoitus tapahtua. Siksi olen niin kovin kiitollinen siitä, että vielä Suomessa ollessani päädyin juuri Elinan rääkättäväksi salilla. Asiakassuhteesta kehittyi nopeasti ihmissuhde. Miten hassua se onkaan kun joidenkin kanssa voi heti puhua ihan mistä vaan ja tuntuu kuin olisi tuntenut ikuisuuden vaikka vasta olisi tavannut. Syntyy sydänystävä, ihan silmänräpäyksessä.

She was my personal trainer. Then she became my friend. Quickly, suddenly, but not unexpectedly. It felt right away as we'd known all our lives.

Godson.




Keisarinleikkaus oli sovittu lentopäiväni iltapäivälle. Kuiskasin vauvalle edellisenä iltana, että josko tulisit hieman aiemmin, niin kummi ehtisi sinut vielä nähdä. Ilmeisesti poika kuunteli, kun äidillä ja isillä tuli kiire aamulla aikaisin sairaalaan ja lapsi syntyi jo aamu seitsemältä. Hoitajat lupasivat mennä visiitille, olinhan tullut Australiasta asti ja niinpä sain uunituoreen 6 tuntia vanhan kummipojan syliini. Olisinpa voinut jäädä nuuskuttelemaan vauvatuoksua pidemmäksi aikaa, mutta hyvä näinkin.

The C-section was scheduled for the arvo of the day I was flying back to Australia. The day before I wishepered to him please come a bit earlier so that I could hold him before I go. He must have listened to me since his mom and dad needed to rush to the hospital and he was born in the early morning hours. So I got my six hour old godson in my arms.

Liinu.












Lähdin Suomeen tietäen, että saisin uuden kummilapsen. Sitä en tiennyt, että saisin heitä kaksi! Joku kysyi minulta, miten mulle on niin monta kertynyt - en osaa vastata siihen. En ole koskaan ollut sellainen kummi, joka muistaa vain jouluna ja syntymäpäivänä. En osta kalliita lahjoja enkä varsinkaan ole antanut kristillistä kasvatusta vaikka nytkin ristiäisissä niin "tahdoin". Sen sijaan annan rakkautta, suukkoja, leikkiä, ohjeita, kuuntelevat korvat, turvallisen sylin, luotettavan aikuisen - ennenkaikkea aikaa. Välimatkasta huolimatta pyrin olemaan läsnäoleva kummi. Silloin kun nähdään, olen lapselle läsnä, vaikka aikuistenkin kanssa on mukava turista. Isompien kanssa on jo helpompi pitää yhteyttä, pienempien kanssa silloin kun vanhemmilla on aikaa ja energiaa. Olen onnistunut luomaan lämpimän suhteen kaikkiin kummilapsiini, ja siitä pyrin pitämään kiinni - lasten määrästä huolimatta. Kyllä minulla syliä ja rakkautta riittää, en näe kummeutta millään tavalla velvollisuutena tai taakkana - päinvastoin. Saan siitä hirvittävän paljon. Ehkä nämä pienimmätkin muistavat, kuinka kuiskasin heidän korvaansa miten rakkaita he minulle ovat.

When I went to Finland I knew I was gonna get a new godchild. The little did I know. After visiting Norway I got another one. Someone asked me how come I've got so many. I don't know the answer. Mayby it's because I'm there for them. I don't buy expencive gifts, I give them my time. Who cares about the distance, it is still possible to keep in touch and when we meet I am there - playing and kissing and cuddling. I've got more than enough love to share and I don't see it a resbonsibility to be a godmother, it's a gift. I've bonded with the older ones so well, the love and the bond is unconditional. Maybe these little ones will remember too, how I wishpered "I love you so much" in their ear.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Into the woods.











Kotimaassa on nyt pyörähdetty ensimmäistä kertaa sitten Australiaan muuton. Miten raikkaalta tuntuikaan pikkupakkasilma, kun lentokentältä ensimmäistä kertaa ulos astuin! Ystävä naureskeli minulle, kun autossa ihastelin ylväitä puita kehä kolmosen varrella - keli oli sumuinen ja joka paikassa ruskeaa ja likaista. Lisää hymähtelyjä sain myöhemmin osakseni, kun hiekkatiellä ihastelin metsää ympärilläni. Oikeesti siinä oli muutama hassu puu, lumeton ja surkea maisema, mutta mielestäni se oli niin kaunista että! Siskon luona juoksin ulos innoissani kuin pikkulapset, kun huomasin että alkoi sataa lunta. Siellä sitten seisoin kodan takana metsästämässä kielellä lumihiutaleita. Ja olisin tehnyt lumienkelin, jos olis ollu tarpeeksi lunta. Äidin luona menin ensimmäiseksi metsään.

Kaikista ihaninta oli kuitenkin ihmiset. Kaikki ne rakkaat ihmiset. Kun ystävä purskahti itkuun nähdessään minut lentokentällä, tunsin todellakin tulleeni kotiin. En osaa edes kuvailla sitä tunnetta syvällä sydämen sopukoissa. Olin niin onnellinen, etten osannut edes itkeä. Kun sain uusimmat kummilapseni syliin, sydämeen tulvahti entistä enemmän rakkautta. Kuinka paljon sinne mahtuukaan! Siskon 2,5-vuotias tyttö juoksi syliin halaamaan ja sanoi: " Minulla on ollut Annu-tätiä ikävä. Annu-täti tuli sieltä Australiasta." 92-vuotias mummoni ei ollut vanhentunut yhtään, vaikka viimeksi lähtiessäni halasin häntä ajatuksella, että se olisi mahdollisesti viimeinen kerta kun näen häntä. Äidin kainaloon oli edelleen niin hyvä käpertyä. Velipoika rutisti lujempaa ja kauemmin kuin koskaan ennen. Kummilapsilta sateli suukkoja ja haleja. Ystävien kanssa sai puhuja kaikki maailman ilot ja murheet.

Reissu oli yhtä tunteiden vuoristorataa. Lähteminen oli tällä kertaa paljon vaikeampaa kuin vuosi sitten. Olen silti maailman onnellisin, että ehdin halia niin montaa minulle rakasta ihmistä.

For the first time, since we moved here, I visited back home in Finland. All though I loved walking in the woods and breathing the fresh winter air, te best thing about it were the people. All the people I love so much. The whole trip was such a rollercoster of emotions, seeing and hugging everyone after such a long time and then needing to leave again too soon. It was much harder to leave this time, way harder. I'm still the happiest girl in the world knowing that there is so many people who love and care about me. And I got to see most of them.